Monella suomalaisella on tapana Pyhäinpäivänä käydä edesmenneiden rakkaiden haudalla sytyttämässä kynttilä. Niin minullakin. Kynttilämeret hautausmailla ovat kaunis ja pysäyttävä näky.
Kynttilät haudoilla kertovat meille monta tarinaa. Ne kertovat siitä, että monta rakasta ja ainutlaatuista ihmistä on siirtynyt pois keskuudestamme. Ne kertovat ikävästä ja kaipauksesta. Ne kertovat surusta. Ne kertovat myös kiitollisuudesta ja rakkaudesta.
Mutta ennen kaikkea ne kynttilät kertovat toivosta. Siitä toivosta, joka meillä kristityillä on: kuolema ei ole lopullinen päätepiste. Sen jälkeen on vielä jotain. Vapahtajamme Jeesus Kristus on kuollut ja ylösnoussut. Voittanut kuoleman vallan, jotta me pelastumme. Meillä on jälleennäkemisen toivo.
Meidän ei tarvitse pelätä. Raamatussa Jumala lupaa meille:
“Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet”. (Ilm. 1:17-18)
Silti kaikesta tästä toivosta ja lohdusta huolimatta, rakkaan ihmisen kuolema jättää jälkeensä kipeän surun ja kaipauksen. Muista, että Kaikkivaltias Jumala kulkee rinnallasi. Jeesus on kokenut ihmiselämän tuskat, hänelle ei mikään tunne, jota tunnemme, ole vieras.
