Päivän teksti
Viisauden lähde
Ihminen kaivaa esiin maan aarteet
Hopealla on lähteensä,
kullalla huuhdontapaikkansa.
Rauta otetaan maan kamarasta,
kupari sulatetaan esiin kivestä.
Ihminen lannistaa pimeyden,
hän tutkii kaiken pohjia myöten,
tutkii kallion pimeät uumenet.
Kaukana asutuilta seuduilta hän louhii kaivoskuilun.
Missä ei ihmisaskel kulje,
siellä miehet ahkeroivat
köyden varassa riippuen.
Maasta kasvaa leipä,
maan uumenissa myllertää voima kuin tuli.
Kallioissa on lasuurikiveä,
maan hiekassa kultaa.
On tie, jota ei korppikotka näe
eikä haarahaukan silmä erota.
Sitä eivät astele vuorten pedot
eivätkä leijonat kulje sitä pitkin.
Ihminen käy käsiksi kovaan kallioon
ja kääntää nurin vuoret, perustuksia myöten,
hän louhii tunneleita kallioon,
ja niin tulevat maan aarteet ihmissilmien iloksi.
Virtojen lähteetkin ihminen patoaa,
tuo päivänvaloon sen, mitä ei silmä ole nähnyt.
Viisautta ei voi ostaa
Mutta viisaus – missä se on?
Missä asuu ymmärrys?
Ihminen ei löydä tietä sen luokse,
tästä maailmasta sitä ei voi löytää.
Syvyydet sanovat: »Ei viisaus ole täällä»,
ja meri sanoo: »Ei liioin täällä minun luonani.»
Puhtaalla kullallakaan sitä ei voi ostaa,
hopeaa ei punnita sen hinnaksi.
Sitä ei voi ostaa Ofirin kullalla,
ei kalliilla onykskivillä eikä safiireilla,
ei kulta, ei kirkkain lasi vedä sille vertaa,
kalleimpiinkaan kultamaljoihin
sitä ei voi vaihtaa.
Koralleista tai kristalleista on turha puhuakaan.
Pussillinen viisautta on enemmän kuin kaikki helmet.
Nubian topaasit eivät vedä viisaudelle vertaa,
puhtain kulta ei riitä sen maksuksi.
Jumala yksin tuntee viisauden lähteen
Mistä viisaus on lähtöisin?
Missä asuu ymmärrys?
Se on kätkössä, kukaan ei voi sitä nähdä,
se on piilossa taivaan linnuiltakin.
Kuolema sanoo, tuonela sanoo:
»Vain huhu siitä on kulkenut korviimme.»
Jumala yksin tuntee tien viisauden luo.
Hän yksin tietää, missä se asuu.
Hän näkee maan ääriin saakka,
hän näkee kaiken, mikä on taivaan alla.
Kun hän antoi tuulelle voiman,
kun hän osoitti vesille rajat,
kun hän sääti määräajat sateelle
ja avasi ukkosen jylinälle tien,
silloin hän näki viisauden, punnitsi sen,
otti sen palvelukseensa, piti sen kanssa neuvoa.
Ihmiselle hän sanoi:
»Viisautta on Herran pelko,
ymmärrystä se, että karttaa pahaa.»
Job vetoaa Jumalaan
Jobin kymmenes puhe
Olisivatpa ajat niin kuin ennen!
Job jatkoi vielä puhettaan ja sanoi:
– Kunpa kaikki taas olisi niin kuin ennen,
kun Jumala vielä piti minusta huolen!
Silloin hän antoi lamppunsa loistaa minulle
ja minä sain kulkea pimeyden lävitse hänen valossaan.
Kunpa palaisi kukoistukseni aika,
jolloin Jumala suojeli majaani
ja Kaikkivaltias viipyi minun luonani,
aika, jolloin oma väkeni vielä oli ympärilläni!
Noina päivinä minä kahlasin kermassa
ja kallio tihkui minulle noroina oliivien öljyä.
Kun menin kaupunginportille kokoukseen
ja asetuin paikalleni aukion äärelle,
nuoret miehet väistyivät syrjään
ja vanhukset nousivat seisomaan.
Kaupungin johtomiehet vaikenivat kesken puheen
ja panivat käden suunsa eteen.
Ruhtinaatkin hiljenivät,
kuin kieli olisi jäänyt kitalakeen kiinni.
Minä autoin orpoa ja talutin sokeaa
Ken sanani kuuli, ylisti onneani,
ken minut näki, vahvisti todeksi kaiken tämän:
Minä pelastin köyhän, joka pyysi apua,
ja orvon, jota kukaan ei auttanut.
Epätoivoon vaipuneet siunasivat minua,
lesken sydämessä minä herätin ilon.
Minä pukeuduin vanhurskauteen,
oikeudentunto oli viittani ja päähineeni.
Olin sokealle silmä,
rammalle sauva.
Köyhille minä olin isä
ja tuntematonta autoin saamaan oikeutta.
Minä murskasin pahantekijän leuan
ja tempasin saaliin hänen hampaistaan.
Uskoin onneni kestävän
Minä ajattelin: »Olen kuin tarun lintu.
Vaikka se tuhoutuu pesänsä kanssa,
sen päivät vain lisääntyvät.
Minun juureni ovat vedelle avoimet,
yön kaste viipyy minun oksillani.
Minun kunniani säilyy alati kirkkaana,
jousi ei kädestäni herpoa,
nuoli seuraa toista taukoamatta.»
Minun sanojani odotettiin kuin sadetta
Minun sanaani odotettiin, sitä kuunneltiin.
Kun annoin neuvoja, muut olivat hiljaa.
Kun minä olin puhunut, kukaan ei enää sanonut mitään,
minun sanani pisaroivat heidän ylleen.
He odottivat niitä kuin sadetta,
ahmivat niitä kuin kevätsateen vihmaa.
Kun he menettivät toivonsa, minä hymyilin heille,
ja minun valoisat kasvoni rohkaisivat heitä.
Minä valitsin heille tien,
olin heidän johtajansa,
minä olin heidän keskellään
kuin kuningas sotajoukkonsa keskellä.
Niin kuin hän lohduttaa surevia,
niin minä lohdutin heitä.
Nyt olen pilkan kohde
Ja nyt he nauravat minulle,
miehet, minua nuoremmat –
nuo, joiden isiä en pitänyt minään,
en kelvollisina edes paimenkoirieni pariin!
Mitä hyötyä heistä olisi minulle?
He ovat jo menettäneet voimansa,
he riutuvat puutteessa ja ankarassa nälässä,
kaluavat kuivia varpuja autiossa maassa.
He keräävät pensaikosta suolaheinää,
heidän leipänään ovat kinsterin juuret.
Ihmisten parista heidät on ajettu pois,
niin kuin varasta heitä seuraavat vihaiset huudot.
He asuvat rotkojen rinteillä
maakuopissa ja kallionkoloissa.
Piikkipensaiden keskellä he ulvovat,
karhiaisten alle he sulloutuvat yhteen.
He ovat nimetöntä hylkyjoukkoa,
piiskaniskuin heidät on karkotettu maasta.
Ja nuo ovat tehneet minusta pilkkalaulun!
Heidän keskuudessaan minusta on tullut sananparsi.
He inhoavat minua, pysyttelevät minusta kaukana,
sumeilematta he sylkevät minua päin kasvoja.
Jumala on katkaissut minun jouseni jänteen,
hän on lannistanut minut.
Siksi ei mikään heitä pidättele, kun he näkevät minut.
Lauma hyökkää kimppuuni
Nuo käärmeensikiöt hyökkäävät kimppuuni,
he lyövät jalat altani.
Minun tuhokseni pystytetään rynnäkkövalleja.
He ovat katkaisseet minulta pakotien.
Halukkaasti, apua pyytämättä
he ajavat minua perikatoon.
He tulevat kuin muurin leveästä murtumasta,
he vyöryvät kohti ja tuovat tuhon.
Kauhu saa minut valtaansa,
taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani,
ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi.
Ja nyt, onnettomuudet tarttuvat minuun
ja elämä valuu minusta pois.
Yön tullen tuska poraa luuni minusta irti,
kipu nakertaa minua, se ei koskaan nuku.
Vaatteeni kiristyvät ympärilleni,
paitani kiertyy kuristamaan minua.
Jumala on heittänyt minut maahan,
ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa.
Sinä et vastaa minulle, Jumala
Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa,
minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.
Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan,
rajusti sinun kätesi minua ravistelee.
Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään
ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi.
Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin,
paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää.
Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään,
eikö onnettomuuden uhri huuda apua?
Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa?
Enkö minä surrut köyhien osaa?
Hyvää minä odotin, mutta paha tuli,
odotin valoa, mutta tuli pimeys.
Minä kuljen suruvaatteessa
Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu,
sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa.
Suruvaatteessa minä kuljen, aurinkoa ei näy.
Ihmisten keskeltä minä kohottaudun ja anelen apua.
Sakaalit ovat minun veljiäni,
minun kumppaneitani kamelikurjet!
Minun ihoni mustuu ja lohkeilee,
luitani korventaa kuumeen polte.
Murhetta soi minun harppuni,
minun huiluni itkun ääniä.
Facebook-ryhmä
Päivän materiaali tulee myös omaan Facebook-ryhmäänsä. Keskustellaan yhdessä!
Liity mukaan Facebook-ryhmään tämän linkin kautta.
Livekirkko
Tämä päivittäinen katkelmajaottelu on Livekirkko ry:n raamatunlukuohjelmasta, jonka perusteella luemme Raamatun kronologisesti kannesta kanteen vuoden aikana.
Meillä on evankeliumi tehtävänä. Livekirkko tarjoaa kristillistä sisältöä ihmisille siellä, missä he ovat.
Raamatunkäännös vuoden 1992 kirkkoraamatun mukaan. Tekijänoikeudet kirkon keskusrahasto.
